1. touko, 2018

"Haltuus annan sieluni - tartu mun käteen, ehjäksi tee"

Kuulin eilen aivan uudenlaista piruntorjunnan ajatuksenjuoksua tässä huippuälykkäiden kirkon uudistajien tuotannossa.

Luterilainen kirkkoherra oli kinkereillä päivittänyt jumalanpalveluselämää uuteen asentoon. Juhlassahan pitää viihtyä, varsinkin seurakunnan yhteisessä juhlassa, Raamatun ja sen kirjojen selittelykokoontumisessa. Toki nykyisin olen enemmän kuullut kaikenlaista saappaanheittokilpailujen selostusta ja oman elämän tarinaa enemmän kuin evankeliumin armoa näissä juhlien puheissa.

No mitä tämä kirkkoherra oli seurakuntaväelleen uudistuksena markkinoinut. No kun minun kokemukseni tähän saakka olleesta uudistuksesta on erilaisen väen lisääntyminen kirkon etuosassa milloin missäkin tehtävässä. Tervettä toki mutta ei mitään erityisen uudistavaa. Nyt osallistava jumalanpalvelus on kirkkoherran mielestä kohotettava aivan uusiin sfääreihin. On syytä halailla itseään, taputella sydäntään ja nostella käsiään taivaalle samalla hokien jotain hallelujan tapaista horinaa.

Ei siinä mitään, että aletaan voimistella jumalanpalveluselämään osallistuen mutta kaikkein taikauskojen äiti lienee perustelu tälle voimistelulle. Tuskin pakanakaan taikka itse piru osaisi tämän yhdistää jotenkin oikean Hengen vastaanottamiseen. Kirkkoherra oli uskotellut kinkeriväelleen, että kun näin jumalanpalveluksessa toimimme niin Hengellä on jotenkin vapaampi reitti ja uskomme vahvistuu. Henki tulee tykö ja asuu meissä.

Meillä yhteiskunnallisena mantrana on jotenkin löytää yhteinen vihollinen huonolle hallituspolitiikalle joko työttömistä, eläkeläisistä taikka muutoin vähäväkisten joukosta. Kirkko on oivaltamassa kuinka yhteinen vihollinen on viihtymättömät ihmiset ja apuun kutsutaankin saatanallisen pirulliset juonet itse pääkallon paikalta. Saatanan pakanalliset opit, temput ja sirkushuvit vie perille, varmasti.

Lopettakaa kirkon ja sen jumalanpalveluselämän uudistaminen jos menee tällaiseksi horinaksi. Keskittykää jo itse asiaan.

Tämä on sitä samaa uudisuskoa ja -mieltä, jota minä olen kokenut joskus aikanani uudistuneessa kirkossa, jossa ”elvismessussa elvis” lauloi vierestä ja musiikki muistutti maailman pahinta maanjäristystä. Uudistus oli niin voimakas minulle ja järisyttävä, että päätin poistua paikalta ennen musiikkikorvani vioittumista ja tärykalvojeni puhkaisua. Toisella kertaa minulle kävi samalla tavalla, eli poistuin, silloin kun alttarikaiteella munasillaan kekkaloinut mies ei saanut minua vakuuttuneeksi evankeliumin uudesta luonteesta, eikä liioin se tuonut Jumalaani minua lähemmäksi vaan koin suurta ihmisen tyhmyyden vastenmielisyyttä. Olisi tarvittu paljon ”virsiä ja viini-iltoja” ymmärtääkseni mikä tässä oli se evankeliumi.

Jumalanpalveluselämää eikä Raamatun Sanaa tarvitsee uudistaa. Sitä pitää julistaa ja saarnata sanoin ja sävelin. Olla läsnä eksyneen ihmisen huomisessa antaen hänelle elämän, ja jopa iankaikkisen elämän eväitä. Siihen ei temppuja tarvita vaan yksinkertaista koskettavaa julistusta, ylistystä ja rukousta.

Kun meillä tässä yhteiskunnassa nykyisin on hullaannuttu tilastoihin niin Hengen kutsuminen kieriskelemällä saatanallisin pakanallisin uskomuksin ja menoin, ei näitä tilastoja tulee parantamaan muuta kuin uusilla uteliailla ja ihmettelevillä ihmisillä tutustumassa uskoviksi itsensä nimenneiden hölmöilyihin.

Paras jumalanpalvelus on sellainen, missä Sanaa julistetaan yksissä tuumin siihen luottaen, kenenkään erilaisin konstein mitenkään hengellistymättä taikka kokematta mitään sen ihmeellisempää kuin mitä Jumalan evankeliumin Armo yksinkertaisuudessaan tarjoaa.

”Haltuus annan sieluni” - tartu mun käteen, ehjäksi tee.

Youtube video, laulu Riki Sorsa - kuvat "ritulainen".

tuomo