20. marras, 2017

Lähimmäisrakkautta ilman Jumalaa

Eilen ajelin myrskyn silmässä painivan Toholammin seurakunnan kirkkoon soittoharjoituksiin. Seurakunnan työyhteisössä voidaan pahoin. Napit on vastakkain ja julkisuuskuva hyvin tämän päivän evl-kirkon mukainen. Sotku on saatu aikaan ja joku uskoo pitävänsä taivaan avaimia käsissään ja muut herran nuhteessa. Totta varmaan mutta työyhteisö voi pahoin ja seurakunta samalla.

En kykene asiaa ratkomaan mutta neuvon annan. Ottakaa se kuuluisa maalaisjärki käteen. Sillä on ratkottu monasti ihmisten asiat.

Siinä ajellessani kohden Toholampia kuuntelin radiosta Raahesta tulevaa jumalanpalvelusta. Olen kuullut saman ennenkin eli kuinka pappi hyvin kohteliaasti esittää vienon viestin, että rakastakaa nyt sitten kaikkia ihmisiä. Ei hassumpi toivomus. Mutta minä aloin miettiä syntyjä syviä.

Tulipa mieleeni Luther ja hänen kaljaongelmansa. Hän painiskeli uuden kristillisen kirkon raameja luodessaan henkilökohtaisten himojensa kanssa. Naista hän vierelleen halusi ja kalja maistui. Suomen evl-kirkossa nämä kristillisen kirkon Luther himot ovat tulleet puheen sisällöksi. Rakkaudesta on tullut rakastelua ja pappismies Kanala kutsuu kirkkokansaa lutheeruksen hengessä kaljalle. Kaverikaipuutahan se sekin kun pikku tuhnuissa puhutaa pehmosia.

Ennen vanhaan kun Lohtajan kirkossa rovasti Tauno Kauppinen piti alttaripalveluksen, ja saarnankin usein vaikka monta kertaa joku kiertävä saarnamies toki astui puhujapönttöön, ja paatoksen syvällä rintaäänellä julisti Jumalan Sanaa niin, että Kristus varmasti oli keskiössä. Tuomiolauselmia synnistä jaettiin olan takaa mutta kaikki päättyi hyvin, evankeliumin armo luettiin lopulta seurakuntalaisille pelastukseksi ja taas saattoi lähteä kyntöpellolle ihan hyvillä mielin.

Siunatessaan seurakunnan, presidentin, valtakoneiston ja lopuksi seurakuntalaiset ja ihmiset rovasti Kauppinen totesi jämäkästi, että meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä kuin itseämme. Nämä sanat ja se juhlallisen harras tunnelma oli parasta mitä ikinä voin ajatella.

Mitä julistetaan tämän päivän kirkoissa. Papeilla on tapana nytkin Raahen jumalanpalveluksen tapaan kehottaa kaikkia rakastamaan toinen toisiamme, kaikkia ihmisiä. Eihän tuossa toivotuksessa mitään pahaa ole eikä väärääkään mutta jotenkin minsta se jumalallinen sanoma muistuttaa kovasti politiikkaa ja on enemmän mielipide kuin Jumalan Sanaa.

Kirkko ja sen suvaitsevaisto, mielestään kovasti pyhät ja hurskaat julistavat lähimmäisrakkautta ilman Jumalaa.

Kirkko on maallistunut. Se on tosiasia. Mielellään puhutaan rakkaudesta mutta ei Jumalan rakkaudesta johon kuuluu osin pelko,jos ei osata julistaa evankeliumia. Tämän päivän papit eivät osaa. He ottavat kantaa. He pyrkivät olemaan suvaitsevaisia ja humaaneja.

Kun minä maahanmuuttokriittisesti ilmaisen suhtautuvani rikolliseen hyödyntavoitteluun ja toisaalta kelvottomaan maahanmuuttopolitiikkaan, ja ylipäätään pakolaispolitiikan puutteeseen Euroopassa, niin ilmeisesti joidenkin mielestä en rakasta kaikkia ihmisiä. Aivan ilmiselvästi evl-kirkossa torutaan minua poliittisesta kannastani mutta ei kukaan minua Jumalasta varoita.

Niinpä mietin siinä ajellessani, että mitäs jos mentäisiinkin taas sinne Raamatun alkulähteille. Otettaisiin rakkauden määritelmä uuteen ajatteluun taikka toisaalta palattaisiin vanhaan. Jumalan rakkauteen sisältyy rangaistuksen pelko. Synnin palkka on kuolema.

Mitä jos se julistettaisiin kuin on kirjoitettu.

Entäpä jos ei enää juistettaisikaan humaania sosiaalista kanssakäymistä rakkautena, eikä puututtaisi sänkykamaripuuhiin vaan siirryttäisiin itserakkauteen eli rakastettaisiin itseämme ihmisenä, Luojan luomana niin paljon, että voisimme julistaa myös rakkautemme lähimmäisiimme. Mahtikäsky Jumalalta ei olisikaan riettautta tuntea seksuaalista vetovoimaa vaan ihan oikeasti rakastaisimme itseämme ja Jumalaa yli kaiken, niin näin synnyttäisimme lähimmäisenrakkauden.

Mitä siis toivon.

Palataan takaisin rovasti Kauppisen aikaan ja kirkko julistakoon Jumalan rakkautta ja rakkautta itseemme jotta voimme myös tuntea saman lähimmäisiämme kohtaan. Jospa kirkko huolehtisi Jumalan Sanasta ja kristitty Suomi hoitaisi politiikan.

Pieniä ajatuksia mutta kun minusta tämä kirkko ei ole enää kirkko.

No, hyvin harjoitukset meni, musiikki otti syliinsä, Isän syliin.

tuomo