Minun tarinani

17. touko, 2020

Tähän kaatuneiden muistopäivän iltaan, Suomen lippujen jo poistuttua saloista, haluan tarjota teille minua lohduttavan Anna-Mari Kaskisen tekstin ja Petri Laaksosen sävelen. Kuka ehjänä säilyä voisi, kipu meissä on sammumaton. Lohtu suurin on Jumalalta. Syliin lämpimään tuo itkevän.

En lukeudu Anna-Mari Kaskisen tekstien ylimpiin ystäviin vaan koen hänen runoissaan säröttömyyttä, eikä niistä aina saa mitään otetta. Tässä tekstissä hän on päässyt lähelle sitä ajatusmaailmaa jolle minä elämäni rakennan. Olemme aina vajavaisia. Ei täällä kenellekään mitään erityistä luoda taikka rakenneta eikä mitään saa mukaansa.

Tänään minulta kysyttiin että mitä aiot tehdä taivaassa, armosta sinne minullakin on mahdollisuuteni. Tekoni eivät pitkälle veisi. Pilven reunalla jalkoja heilutellen aika taitais tulla pitkäks. No, minun piti oikeastaan miettiä aika lailla asiaa. Sitähän luvataan, että tapaamme tuttuja. Pitäisin siitä tietenkin kiinni. Mitä muuta niin totesin, että taitaisipa sieluni palata takaisin maan päälle osoittamaan polkua toisella tavalla kuljettavaksi kuin mitä minä olen tehnyt. Kehottaisin nojaamaan turvalliseen olkapäähän ja istumaan Isän syliin.

Ajatus on kiehtova mutta mistäpä minä taivaan tehtäviä tiedän. Ei taivahassa kuolon vaaraa ei kyyneleitä olekaan. Paljon luvattu ja siihen uskotaan.

Kuka ehjänä säilyä voisi on enempi tämän maallisen ajan totuus.

”Kuka ehjänä säilyä voisi,
tätä tietä kun kuljetaan.
Kenen sielussa puhtaana soisi,
sävel kirkkaalla soinnullaan.
Sama kohtalo meitä hiertää,
sama taistelu ylitse lyö.
Rakkaat ihmisen jokainen kiertää,
kunnes vastassa on pitkä yö.

Niin me haurastuimme, kesken matkaa,
iskut sattuivat sisimpään.
Jaloin horjuvin tahdoimme jatkaa,
yhä puhjeta elämään.
Mutta kasvoille jäljet jäivät,
varjo päivin ja öin hämärtää.
Ja me muistamme kaikki ne päivät,
kipu vielä ei voi hellittää.

Tänään etäältä katsomme maata,
jonne murheemme katoaa.
Vaikka silmämme ei nähdä saata,
lepo jossakin odottaa.
Yössä loimuaa hohde liekin,
vasten tuulta se nostaa jo pään.
Kivun kautta jos matkamme viekin,
Kristus lohduttaa lempeydellään.

Kaikki pettymykset, kaikki haavat,
sanat kylmät ja raskaat niin.
Kerran kuihtuvat pois kerran saavat,
laulut puhjeta korkeuksiin.
Lohtu suurin on Jumalalla,
kaiken keskellä vaeltaa Hän,
joka voiton tuo rakastamalla.
Syliin lämpimään tuo itkevän.”

tuomo

29. huhti, 2020

Ostin kaupasta vartavasten kalapuikkoja. Muistellakseni ja maistellakseni nuoruudenajan muistoja opiskeluajoilta. Nimittäin kalapuikot ja perunamuusi oli suorastaan juhla-ateria.

Semmosia Pirkka-kalapuikkoja ihan ison paketin ko aattelin että saa taas herkutella sitruunan ja perunamuusin kans.

Ei kun antaumuksella iso köntti voita pannulle ja kalapuikkoja puolet paketista. Hetken voissa lilluttuaan uuniin odottamaan. Perunamuusi pannulle paistumaan. Ja taas paljon voita.

Iso lautanen esille, kalapuikot ja perunamuusi lautaselle. Voi silmä puuroon ja kalapuikoille sitruunakylpy.

Makuelämystä odottelen vieläkin. Ei maistunut kala eikä oikein puikotkaan. Vanhasta nahkakinttaasta oli tieten tehty kun ei mitään makua. Ei sitten mitään.

Vai onkohan minusta tullut kranttu.

Tuli mieleeni opiskeluajan halvin lenkkimakkara Helapää. Sitä kun paistoi niin piti olla tarkkana ettei paista liikaa. Sisus suli pannulle alta pois ja jäi vain kuori järsittäväksi jälelle.

Kalapuikoista jäi makuelämys saamata. Loput taian syöttää fasaanille jos en parempaa keksi. Olettaen että kelpaa.

Ei ruoasta sais narista mutta nyt oli niin huono kokemus, että ei oikein tiä mitä sanois.

Tapanani on jossain vaiheessa päivää tutustua kirkollisiin sanomisiin. Pitkästä aikaa löysin emeritus arkkipiispa Kari Mäkisen tekstin. Ei hän tapansa mukaan sanaakaan mistään hengellisestä puhunut vaan koronaan liittyen kiitteli, kannusti ja toivoi, ”Kiitos että jaksatte”. Ei hassummin lausuttu mutta olisin kuvitellut miettivän edes vähäisessä määrin uskon ja hengellisyyden merkitystä tällaisessa ajassa. Ehkäpä blogi oli sopimaton tällaiseen.

Kuuluu ajan henkeen kirkossa olla hiljaa kirkollisesta lahjasta, elämästä ja toivosta Kristuksessa.

Siksipä minäkin vaikenen. Nuilla kalapuikoilla ei elä eivätkä ne tarjonneet makuelämystä. Vielä kun sais jostakin Helapää lenkin niin sekin elämys tulisi testattua.

tuomo

14. huhti, 2020

Mäki-Petäjän Hermannin ja Santran monilapsisesta katraasta on elossa tässä ajassa enää kolme.

Äitini Helvi, kummitätini Laila ja tätini Heli.

Äitini on täysin vielä tässä ajassa kiinni.

Tätini Heli elää ihan omaa mielikuvitusmaailmaansa. Hän kertoi minulle mm, että edellisenä yönä siihen hänen palvelukotinsa huoneen ikkunan eteen laskeutui avaruusalus. Kysyin että minkänäkönen se oli. ”No semmonen sikarinmuotonen lautanen”, jatkoin, että ”et sitten lähtenny kyytille”. Meni yleensä heleästi naureskeleva Heli vähän vakavammaksi eikä jatkanut juttua enempää.

Kummitätini Lailan ajatuksista ei saa selvää kun hän ei oikein pysty enää ilmaisemaan itseään. Kun olen käynyt tapaamassa niin katselee suurilla silmillään, kun kysyy että tunnetko.

Tämä tuli mieleeni näitä kolmea sisarusta miettiessäni, että elävät tätä samaa maailmaa jokainen mutta silti kokevat sen täysin omassa maailmassaan.

Tällaisia me Luojan luomat olemme. Ihmisiä omissa maailmoissamme.

Mitä tällä haluan sanoa niin sen, että eivät nämä uskonnollinen taikka uskon luoma maailma, ateistin maailma, taikka mikä tahansa mielikuvituksellinen maailmanlopun aate tämän elämän sisällöksi niin kamalan kaukana ole toinen toisistaan. Jokainen päätyy isossa kuvassa samaan päätelmään, ruumis kohtasi hengen tässä ajassa syystä taikka toisesta, se mihin päädytään on hengen ja ruumiin erottaminen toinen toisistaan kuolemassa. Sen lopun ajatuksista näissä kaikissa on kysymys.

Kolme sisarusta, Hermannin ja Santran lasta, elävät maailmoissaan vaikka korona jyllää ja maailmassa luodaan uusia teorioita tuhoksemme. Muut näistä sisäruksista ovat siirtyneet tuonilmaisiin ja heidänkin uskomme vahvasti elävän ”hengessä mukana”. Vai onko sekin vain lodullinen ajatus omalle kuolemallemme.

Onko niillä teorioilla niin kamalan suurta merkitystä. Tässä vaiheessa viimeistään herää kysymys, kuolikohan Pentti Linkola onnellisena. Hän lienee yksi ainoita, joka eli kuin opetti.

Ei suurimerkityksellinen kysymys mutta kysymys kuitenkin.

tuomo 

Provided to YouTube by Believe SAS Oi isä, vanhuudessa · Matti Lehtinen Hartaita lauluja ℗ Finlandia Classics Released on: 2013-01-01 Author: Simo Korpela Co...
27. helmi, 2020

Viime aikoina on keskusteltu paljon siitä keitä me oikeasti olemme. Minun elämän eväät ovat Lohtajalta, kansakoulusta ja Yhteiskoulusta sekä urheilukentältä, sen laidalta ja kanttorin poikana myös Lohtajan kirkon urkuparvelta.

Me 1950-luvulla syntyneet olemme läpikäyneet suomalaisuuden ja yhteiskunnallisen murroksen. Joillekin on jäänyt osa roikkua kyydissä ja toiset kykenevät istumaan tukevasti tuolilla.

Ikäluokallemme yksi merkittävin yhdistävä tekijä on sodanjälkeinen selviytymistarina. Karjalaisten asuttaminen keskuuteemme. Olemme jokainen laulaneet kouluissa kaihoisia muisteluita ja kaipuuta Karjalasta, aloittaneet koulupäivän aamunavauksella ja virrenveisuulla. Olemme saaneet konkreettisesti kokea rintamalta tulleiden miesten paluun yhteiskuntakelpoisiksi kansalaisiksi.

Olemme eläneet YYA-Suomessa ja Kekkosen presidenttiydessä elämästämme suuren osan. Kyllä siinä on opettavaista kerrottavaa ja ajatuksia vaihdettavaksi nykynuorisolle. Jos suostuvat kuuntelemaan.

Minua kiinnostaa todella elämä ja sen tuomat kertomukset ja kohtalot.

Olisi mielenkiintoista lukea tarinoita ikätovereiltani kuinka ns Kuuban kriisi kosketti teitä. Lohtajalla monet varautuivat uuteen maailmansotaan ihan vakavasti.

Minuun se jätti ikuisen kipupisteen. Minusta tuli sen jälkeen täydellinen pasifisti vaikka armeijassa toki ylenin aina joukkueenjohtajaksi. No vippaskonstein pikkusen kun olin nyt jo lopetetun Pohjan Prikaatin VMTK:n päätoiminen puheenjohtaja eli en kanniskellut asetta kuin alokkaana ja muutaman viikon aliupseerikoulussa.

Voi sanoa, että ikäluokkamme ja suurelta osin Kekkonen on luonut tämän yhteiskunnan pohjan, jota kutsutaan rauhantahtoiseksi pohjoismaiseksi hyvinvointiyhteiskunnaksi. Minua kiinnostaakin nyt kovasti seurata miten tätä meidän ikäpolvemme valitsemien valtaapitävien luomaa yhteiskuntaa puretaan kiihtyvään tahtiin. Perustulakia rikotaan jatkuvasti jne.

Oma elämäni viulistina alkoi aikana jolloin ei ollut musiikkiopistoja, vaan viikottain ajettiin satakilometriä yksityistunneille, parikin kertaa viikossa.Toki kotini oli kanttorila eli musiikki oli verissä.

Ikäluokkani muu harrastuneisuus Lohtajalla sekä Kannuksessa oli lähinnä urheiluun liittyvää. Niinpä minäkin hiihtelin kilpaa ja lopulta tuli lentopalloilija viulistiuteni lisäksi. Pikkusen huonosti sopivat yhteen mutta hyvin kaikki lopulta meni.

Meidän ikäluokalle fyysiset työt olivat itsestäänselvyys lapsesta saakka. Oltiin bensapoikia ja istutettiin metsää kouluaikana. Otettiin valtion takaamaa opintolainaa.

Työelämäni alkoi viulunsoitonopettajana 16-vuotiaana Keski-Pohjanmaan Musiikkiopistossa eli nykyisin Konservatoriossa.

Sen jälkeen olen perustanut lehtiä yrittäjänä ja toiminut toimittajana sekä päätoimittajana fl-viulistiuteni ohella ja lisäksi. Oikeustieteitä ja yo-merkonomin paperit tuli luettua muusikon tittelin lisäksi. Nykyisin muusikot ovat maistereita ja tohtoreita. Minä vain soitan ja sovitan.

Tämän kerron siksi, että ymmärretään missä maailmassa me 1950-lukulaiset olemme eläneet ja missä elämme nyt. Me taistelemme oikeudesta vanhuuteemme ja eläkkeisiimme. Oikeudesta suomalaisuuteen, isänmaallisuuteen sekä elämme erilaisia terveysuhkia torjuen. Se mikä minulle on elämässä itsestäänselvyys on tämän päivän nuorille poliittinen valinta sukupuolisuuttamme myöten. Ilmastonmuutoshysteriaan ei olisi syytä mutta poliittisesti se on niin merkittävä, että se on luotava.

Olen monta kertaa aiemminkin ihmetellyt miten me 1950-lukulaiset koulun aamunavauksinemme olemme mitenkään tähän tähän päivään järjissämme selvinneet.

Nykykäsityksen mukaan näillä elämän alkutaipaleen eväillä meidän pitäisi olla suljetuissa laitoksissa. Olemme olleet tyttöjä ja poikia, isiä ja äitejäkin meillä on ollut ja olemme, eikä isovanhemmuuskaan ole sukupuoltamme vaihtanut.

Näillä mennään elämän iltaan asti.

tuomo

 
13. marras, 2019

En tiedä mutta minulle nämä ajat ovat hyvin raskaita. Tätä kansakuntaa viedään todella huonoon suuntaan ja isänmaallista Suomea ja sen kansan historiaa sekä kulttuuria ei arvosteta juuri lainkaan. Yksityinen ihminen ei tietenkään voi paljoa mutta minulle tämä köyhien, avuttomien ja vailla elämän toivoa olevien ihmisten kohtalo on suuri murhe. Miten ihmeessä tämä valtaapitävä väki voisi herätä ja löytää sen pohjan mille tämä maa on rakennettu. En voi ymmärtää vaikkapa ajatusta, että huumeet ja niiden vapauttaminen veisi kansakuntaa jotenkin hyvään suuntaan taikka se että emme huolehdi vanhuksistamme emmekä sairaistamme parhaalla mahdollisella tavalla vaan heidän kohdallaan kehdataan sanoa, että "meillä ei ole varaa". 

Jokaisella meistä on edessä se päivä jolloin lähdemme tuonilmaisiin. Jokaisella meistä on edessä se aika kun tarvitsemme toisiamme. Olenko silloin sen arvoinen ja uskallanko silloin pyytää itselleni jotakin. Vaikka vain ymmärrystä.

Kun näitä tämän ajan hyvin eriskummallisia ilmiöitä tarkastelee niin tämä nykyisen virsikirjan virsi 385 tuli elävästi mieleeni. Miten olisi jos tätä veisattaisiin eduskunnassa ihan vain opiksi ja ojennukseksi.


Tälle pohjalle tämä hyvinvointiyhteiskunta on rakennettu eli kristillisen perinteen ja uskon totuudet loivat niin uskonnottomalle, ateistille kuin muillekin tämän yhteiskunnallisen kehityksen missä nyt elämme.

On todella surullista seurata kuinka tätä nyt kiihtyvällä tahdilla puretaan ihan vain siksi, että tämä ”eksytys suuri” eli raha ja pääomat ovat ahneissa valtaapitävissä ottaneet vallan.


Auta, oi Jeesus, kun eksytys suuri
maata käy voimalla valloittamaan.
Saatana väijyy nyt julmana juuri
valmiina sieluja vangitsemaan.
Maailman ruhtinas miettivi ansaa,
kuinka se turmioon syöksisi kansaa,
kuinka se turmioon syöksisi kansaa.

Auta, kun saatana, maailma, liha
syntien orjaksi taivuttavat,
kun tämän maailman ystävyys, viha
pois sinun luotasi houkuttavat.
Anna siis kuolemantuskaasi muistaa,
että voin ylpeän mieleni suistaa,
että voin ylpeän mieleni suistaa.

Auta, oi Jeesus, kun syntini tuottaa
tunnolle vaivoja syytöksineen.
Anteeksiantoosi suo minun luottaa,
että en sortuisi katkeruuteen.
Hengessä köyhäksi tulla jos voisin,
kuormani kaikki sun hoitoosi toisin,
kuormani kaikki sun hoitoosi toisin.

Auta, oi Jeesus, kun syntini aina
henkesi lämmön saa laimenemaan.
Ylpeä luontoni nöyräksi paina,
hauduta armolle aukenemaan.
Yhdistä henkeni Henkesi kanssa,
terveeksi näin minut tee kokonansa,
terveeksi näin minut tee kokonansa.

Auta, oi Jeesus, suo katseesi loistaa
juonia kiusaajan paljastaen,
kun sanan selvän se tahtoisi poistaa
kulkien vaatteissa valkeuden.
Suo, että henget mä ain erottaisin,
voittaisin valheen ja voimasi saisin,
voittaisin valheen ja voimasi saisin.

Auta ja varjele, vartija parhain,
kun olen lähdössä harhailemaan.
Tyynnytä mieleni myöhään ja varhain
kanssasi valvoen rukoilemaan.
Synnissä jos tahdon nukkuen maata,
tiellesi taas minut, Herrani, saata,
tiellesi taas minut, Herrani, saata.
.
Auta, kun kamppailen kuoleman kanssa,
kun eronhetkeni koittava on,
sielu kun uupuu jo taistelussansa,
vastassa mahti on tuntematon.
Ilmesty silloinkin auttajakseni,
kuule myös heikoimmat huokaukseni,
kuule myös heikoimmat huokaukseni.

Auta, kun päätän jo vaivojen matkaa,
voitolle voimasi kunniaksi.
Täällä saan alkaa ja taivaassa jatkaa
virttäsi uutta ja kiitostasi.
Ristillä Sankari kuoli ja voitti,
kuoleman keskelle elämä koitti,
kuoleman keskelle elämä koitti.

Tässä kaksi säkeistöä alkuperäisin Elias Lönnrotin sanoin minulle erittäin mieluisalla hartaalla tempolla laulettuna kansallisarkiston kokoelmista. Laulajan nimi ei ole tiedossani

”Auta oi Jeesus, sä valvoja parhain.
ain että sieluni valvoa vois.
Suo että aina se myöhään ja varhain,
hartaana myös rukouksissa ois.
Uneliaaksi kun yö mua saattaa,
virvoita Jeesus, äl anna mun maata,
virvoita Jeesus, äl anna mun maata.

Auta oi Jeesus, et ansios tähden,
ain olen valmis ja otollinen.´,
ajassa täällä ja myös kun mä lähden.
Ilosi iäisen perillinen.
Sinne o Jeesus sä elämän Herran,
turvani toivoni vie mua kerran,
turvani toivoni vie mua kerran.”

tuomo


YOUTUBE.COM

Auta oi Jeesus
Auta oi Jeesus (Help, oh Jesus) Melody trad. from Kuortane Lyrics: Johann H. Schröder; Elias Lönnrot, Julius Krohn. For more vintage Finnish recordings, plea…