16. kesä, 2020

Kun elämä teljettiin ikkunan taakse

Suomalainen yhteiskunta hallinnoi. Ihminen ei ole tämän hallinnon keskiössä.

Sote-uudistuksen nimellä kulkevaa hyvän ja maailman parhaaksi mainostetun sosiaali- ja terveydenhoidon alasajoa on tehty koko 2000-luvun. Palveluja poistetaan ja ulkoistetaan sekä ajetaan alas kiihtyvään tahtiin.

Lainsäätäjän tarkoitus lienee hallinnoida tehokkaasti tiloja ja työntekijöitä mutta potilaiden ja ihmisten tarpeet eivät kamalasti kiinnosta. Jos ihminen olisi keskiössä niin meillä ei puhuttaisi hoitajamitoituksesta ja hoidon hinnasta vaan hoidon laadusta ja sen vaatimista resursseista. Korona-aika osoitti sen, että rahaa kaikkeen on yli äyräiden. Yritykset pidetään pystyssä vaikka millä hinnalla mutta ihmisten ja etenkin sairaiden ja ikäihmisten tarpeet ovat lähinnä siirrettävien tehtävien listalla. Tehdään sitten joskus heille jotain.

Olen seurannut tätä kehitystä ihan aitiopaikalta. Läheisiäni on viime vuosina poistunut keskuudestamme useita. Olen lukenut ja minulle on kerrottu "hukkaan" joutuneista potilaista ja ties mistä kummallisuuksista. On unohdettu tahallaan ja tahattomasti systeemin rattaisiin.

Vanhuksia ja sairaita ei oikeasti hoideta vaan säilötään.

Meillä on päättäjäpolvi nuorentunut viime vuosina. Heidän omakohtaiset kokemuksensa ikäihmisistä ovat vähäiset. Omat vanhemmat ovat vielä työikäisiä. Ikäihminen ja vanhus on vieras ihmisenä ja ajatuksena. Vanhuusaika ei tule ensimmäisenä mieleen. Etenkään se, että minäkin olen joskus tämän luomani koneiston rattaissa vanhus, sairas ja autettava.

Korona-ajan vanhuus ikkunan takana 

Terveyden- ja vanhustenhoito on maassamme laadultaan muuttunut huonompaan suuntaan. Minulla on asiasta ihan henkilökohtainen kokemus, useita muita myös.

Äitini on nyt ollut ikkunan takana neljä kuukautta lähes täydellisessä erityksessä. Hänen kontaktinsa meihin läheisiin ovat vähäiset jos ollenkaan. Puhelimitse on vielä tavoittanut mutta sekin alkaa olla jo enemmän taikka vähemmän vaikeata.

Hän on joutunut luopumaan paitsi itsenäisyydestään ja vapaudestaan niin myös toisesta jalastaan. Hän on kokenut niin henkisen kuin fyysisen riisumisen totaalisena. Onko hänen hoitonsa ollut kaikilta osin inhimillistä. Ei ole ollut. Ei sinnepäinkään.

Toki ei kukaan kiusaa tee mutta en minä voi sitä ymmärtää, että sairas, riisuttu vanhus laitetaan huoneeseen, jossa ei ole mitään virikkeitä. Sittemmin tv saatiin toimimaan eli jotain viihdykettä. Hän on elänyt omassa yksinäisyydessään kokien niin henkisen kuin fyysisenkin romahduksen useammin kuin kerran. Yksin.

Kaksi kertaa meidät omaiset on päästetty katsomaan "poisnukkuvaa" äitiämme. Luoja oli kuitenkin ajatellut asiat toisin ja elämä vielä hetkisen ainakin jatkuu.

Mikä tässä eristyksessä on kummallista niin se, että koronaan vedoten läheiset, me lapset emme pääse hänen kanssaan samaan tilaan hänen toiveistaan huolimatta. Sen sijaan hoitajat ja henkilökunta käyvät kotonaan, hoitavat tehtäviään ilman suojavarusteita myös tässä äidin huoneessa. Toki hygienia varmasti on korkealla tasolla mutta sittenkin käsittämätöntä.

Vanhukset ja sairaat ovat unohdettua väkeä. Heidän tarpeensa ovat jotain muuta kuin mitä me haluammekaan ymmärtää. Äidin toive on saada tavata vielä kerran taikka kaksi läheisensä. Onko paljon pyydetty. Ei minusta.

Totuus on toisenlainen - olemme taas ikkunan takana

Hänen tilanteensa jokainen ymmärtää niin halutessaan. Neljän kuukauden eristys yksinäisyydessä suurten muutosten kera on armoton kohtalo terveellekin.

Hoidon yksi osa on kuulla potilasta. Olen toki itsekäs ja ajattelen asiaa itsekkäästi. Häntä on riepoteltu unohtaen asioita, kipulääkitys mm ja sitäkin minä ihmettelen miten tuon kuntoista ajatetaan eri laitosten välillä taksilla. Vanhus on riesa tälle yhteiskunnalle. Ymmärrän.

Tällä suojelullakin pitää olla jonkinasteiset rajansa. Henkinen hyvinvointi ruokkii takuulla fyysistä hyvinvointia. Suru ja murehtiminen tukahduttaa ja tekee elämästä tarpeettoman.

Tällä en halua ketään erityisesti moittia. En hoitajia, lääkäreitä eikä ketään muutakaan. Ei teissä vika ole vaan olette systeemin uhreja. Sen systeemin jolle vanhus on riesa ja kuluerä.

Siellä hän on ikkunan takana. Suren hänen kohtaloaan joka hetki.

Minulle tämä on kuitenkin enemmän. Tämä on osa systeemiä. Sitä, jossa minäkin joskus olen apua pyytämässä. Nyt murheeni ovat taloudellisen tapaisia mutta muutoin elämä jatkuu.

Jumala häntä ja minua auttakoon.

tuomo