17. touko, 2020

Kuka ehjänä säilyä voisi

Tähän kaatuneiden muistopäivän iltaan, Suomen lippujen jo poistuttua saloista, haluan tarjota teille minua lohduttavan Anna-Mari Kaskisen tekstin ja Petri Laaksosen sävelen. Kuka ehjänä säilyä voisi, kipu meissä on sammumaton. Lohtu suurin on Jumalalta. Syliin lämpimään tuo itkevän.

En lukeudu Anna-Mari Kaskisen tekstien ylimpiin ystäviin vaan koen hänen runoissaan säröttömyyttä, eikä niistä aina saa mitään otetta. Tässä tekstissä hän on päässyt lähelle sitä ajatusmaailmaa jolle minä elämäni rakennan. Olemme aina vajavaisia. Ei täällä kenellekään mitään erityistä luoda taikka rakenneta eikä mitään saa mukaansa.

Tänään minulta kysyttiin että mitä aiot tehdä taivaassa, armosta sinne minullakin on mahdollisuuteni. Tekoni eivät pitkälle veisi. Pilven reunalla jalkoja heilutellen aika taitais tulla pitkäks. No, minun piti oikeastaan miettiä aika lailla asiaa. Sitähän luvataan, että tapaamme tuttuja. Pitäisin siitä tietenkin kiinni. Mitä muuta niin totesin, että taitaisipa sieluni palata takaisin maan päälle osoittamaan polkua toisella tavalla kuljettavaksi kuin mitä minä olen tehnyt. Kehottaisin nojaamaan turvalliseen olkapäähän ja istumaan Isän syliin.

Ajatus on kiehtova mutta mistäpä minä taivaan tehtäviä tiedän. Ei taivahassa kuolon vaaraa ei kyyneleitä olekaan. Paljon luvattu ja siihen uskotaan.

Kuka ehjänä säilyä voisi on enempi tämän maallisen ajan totuus.

”Kuka ehjänä säilyä voisi,
tätä tietä kun kuljetaan.
Kenen sielussa puhtaana soisi,
sävel kirkkaalla soinnullaan.
Sama kohtalo meitä hiertää,
sama taistelu ylitse lyö.
Rakkaat ihmisen jokainen kiertää,
kunnes vastassa on pitkä yö.

Niin me haurastuimme, kesken matkaa,
iskut sattuivat sisimpään.
Jaloin horjuvin tahdoimme jatkaa,
yhä puhjeta elämään.
Mutta kasvoille jäljet jäivät,
varjo päivin ja öin hämärtää.
Ja me muistamme kaikki ne päivät,
kipu vielä ei voi hellittää.

Tänään etäältä katsomme maata,
jonne murheemme katoaa.
Vaikka silmämme ei nähdä saata,
lepo jossakin odottaa.
Yössä loimuaa hohde liekin,
vasten tuulta se nostaa jo pään.
Kivun kautta jos matkamme viekin,
Kristus lohduttaa lempeydellään.

Kaikki pettymykset, kaikki haavat,
sanat kylmät ja raskaat niin.
Kerran kuihtuvat pois kerran saavat,
laulut puhjeta korkeuksiin.
Lohtu suurin on Jumalalla,
kaiken keskellä vaeltaa Hän,
joka voiton tuo rakastamalla.
Syliin lämpimään tuo itkevän.”

tuomo