27. helmi, 2020

Syntynyt 1950-luvulla ja edelleen suurinpiirtein järjissään

Viime aikoina on keskusteltu paljon siitä keitä me oikeasti olemme. Minun elämän eväät ovat Lohtajalta, kansakoulusta ja Yhteiskoulusta sekä urheilukentältä, sen laidalta ja kanttorin poikana myös Lohtajan kirkon urkuparvelta.

Me 1950-luvulla syntyneet olemme läpikäyneet suomalaisuuden ja yhteiskunnallisen murroksen. Joillekin on jäänyt osa roikkua kyydissä ja toiset kykenevät istumaan tukevasti tuolilla.

Ikäluokallemme yksi merkittävin yhdistävä tekijä on sodanjälkeinen selviytymistarina. Karjalaisten asuttaminen keskuuteemme. Olemme jokainen laulaneet kouluissa kaihoisia muisteluita ja kaipuuta Karjalasta, aloittaneet koulupäivän aamunavauksella ja virrenveisuulla. Olemme saaneet konkreettisesti kokea rintamalta tulleiden miesten paluun yhteiskuntakelpoisiksi kansalaisiksi.

Olemme eläneet YYA-Suomessa ja Kekkosen presidenttiydessä elämästämme suuren osan. Kyllä siinä on opettavaista kerrottavaa ja ajatuksia vaihdettavaksi nykynuorisolle. Jos suostuvat kuuntelemaan.

Minua kiinnostaa todella elämä ja sen tuomat kertomukset ja kohtalot.

Olisi mielenkiintoista lukea tarinoita ikätovereiltani kuinka ns Kuuban kriisi kosketti teitä. Lohtajalla monet varautuivat uuteen maailmansotaan ihan vakavasti.

Minuun se jätti ikuisen kipupisteen. Minusta tuli sen jälkeen täydellinen pasifisti vaikka armeijassa toki ylenin aina joukkueenjohtajaksi. No vippaskonstein pikkusen kun olin nyt jo lopetetun Pohjan Prikaatin VMTK:n päätoiminen puheenjohtaja eli en kanniskellut asetta kuin alokkaana ja muutaman viikon aliupseerikoulussa.

Voi sanoa, että ikäluokkamme ja suurelta osin Kekkonen on luonut tämän yhteiskunnan pohjan, jota kutsutaan rauhantahtoiseksi pohjoismaiseksi hyvinvointiyhteiskunnaksi. Minua kiinnostaakin nyt kovasti seurata miten tätä meidän ikäpolvemme valitsemien valtaapitävien luomaa yhteiskuntaa puretaan kiihtyvään tahtiin. Perustulakia rikotaan jatkuvasti jne.

Oma elämäni viulistina alkoi aikana jolloin ei ollut musiikkiopistoja, vaan viikottain ajettiin satakilometriä yksityistunneille, parikin kertaa viikossa.Toki kotini oli kanttorila eli musiikki oli verissä.

Ikäluokkani muu harrastuneisuus Lohtajalla sekä Kannuksessa oli lähinnä urheiluun liittyvää. Niinpä minäkin hiihtelin kilpaa ja lopulta tuli lentopalloilija viulistiuteni lisäksi. Pikkusen huonosti sopivat yhteen mutta hyvin kaikki lopulta meni.

Meidän ikäluokalle fyysiset työt olivat itsestäänselvyys lapsesta saakka. Oltiin bensapoikia ja istutettiin metsää kouluaikana. Otettiin valtion takaamaa opintolainaa.

Työelämäni alkoi viulunsoitonopettajana 16-vuotiaana Keski-Pohjanmaan Musiikkiopistossa eli nykyisin Konservatoriossa.

Sen jälkeen olen perustanut lehtiä yrittäjänä ja toiminut toimittajana sekä päätoimittajana fl-viulistiuteni ohella ja lisäksi. Oikeustieteitä ja yo-merkonomin paperit tuli luettua muusikon tittelin lisäksi. Nykyisin muusikot ovat maistereita ja tohtoreita. Minä vain soitan ja sovitan.

Tämän kerron siksi, että ymmärretään missä maailmassa me 1950-lukulaiset olemme eläneet ja missä elämme nyt. Me taistelemme oikeudesta vanhuuteemme ja eläkkeisiimme. Oikeudesta suomalaisuuteen, isänmaallisuuteen sekä elämme erilaisia terveysuhkia torjuen. Se mikä minulle on elämässä itsestäänselvyys on tämän päivän nuorille poliittinen valinta sukupuolisuuttamme myöten. Ilmastonmuutoshysteriaan ei olisi syytä mutta poliittisesti se on niin merkittävä, että se on luotava.

Olen monta kertaa aiemminkin ihmetellyt miten me 1950-lukulaiset koulun aamunavauksinemme olemme mitenkään tähän tähän päivään järjissämme selvinneet.

Nykykäsityksen mukaan näillä elämän alkutaipaleen eväillä meidän pitäisi olla suljetuissa laitoksissa. Olemme olleet tyttöjä ja poikia, isiä ja äitejäkin meillä on ollut ja olemme, eikä isovanhemmuuskaan ole sukupuoltamme vaihtanut.

Näillä mennään elämän iltaan asti.

tuomo