14. huhti, 2017

Elämäni taitekohtia - eläkeläinen

Olen lähestymässä elämässäni yhtä taitekohtaa. Siiryn parin viikon päästä eläkkeelle.

Pääsen siihen parjattujen joukkoon, jotka eivät tee mitään vaan ovat pelkkä kulu tälle maalle vaikka todellisuudessa kotimainen kysyntä ilman eläkeläisiä olisi paljon vähäisempää. Etten sanoisi olematonta.

Enkä minäkään työtä lopeta. Jatkan entiseen malliin, melkein. Saan perustulon taikka ansaitsemani kansalaispalkan turvaksi arkeeni. Tähän saakka olen ollut viulisti-yrittäjä lyhyitä työsuhteita lukuunottamatta. Viulisti Jumalan armosta jos kukaan on tarvinnut. On tarvinnut. Onneksi.

No otan eläkeläiskortin mielelläni vastaan ja kuljen ”lasten lipun” hinnalla ovesta kuin ovesta.

Syntymä sinänsä on ihme eli siitä tämä taaperrus on alkanut. Taitekohta siis tavallaan, elämän ihme. Kun tajusin sen tosiasian, että ilman kuolemaa ei ole elämää niin siitäkin tuli kohtaloni. Sain istahtaa taivaan Isän syliin ja siitä olen pitänyt kiinni. 

Kun tulin isäksi niin se toi elämääni uuden tarkoituksen. Toki sittemmin olen isyyteni menettänyt enemmän taikka vähemmän merkityksettömäksi kaikille muille paitsi itselleni. Katja ja Oona ovat edelleen ”elämäni naisia”. On vain hyväksyttävä se mikä totta on.

Naimisiinkin olen opetellut menemään pariin kertaan. Nyt olen onnellisesti Astan kanssa taapertanut ihan omalla tavallamme tätä matkaa rakentaen ja kompastellen. Penniä on venytetty, tehty laupeuden työtä ja annettu vähästä, kun paljoa ei ole ollut. Meillä on tapana selvitä ja sitten kun emme selviä niin osamme pyytää apua, ja rukoilla taivaan Isältä apua, ”anna meille jokapäiväinen leipämme ja syntimme anteeksi...”.

Viulunsoitosta ja musiikista, kirkko- ja hengellisestä musiikista tuli kohtaloni jo syntymässä. Olen kanttorilan kasvatti. Ne aamuiset ”zsinnizsinni” äänenavausharjoitukset tulivat tutuiksi eikä se Bachin inventio nro 8:kaan ole kauhean outo. Kuulin sen pari kertaa päivässä, aamutuimaan. 

Esko-isäni oli kanttori, kuten totesin. Lompakoton kanttori, taikka oli hänellä lompakko mutta ei hän sillä mitään tehnyt. Äiti oli hänelle taloudenhoitaja, ruoanlaittaja, laukunpakkaaja ja kaikesta huolehtiva. Isä avasi ääntä ja hoiti hommansa. Oli paras kanttori minkä olen tuntenut. En minä taida muita toki oikeasti juurikaan yhtä hyvin tuntea.

Pakko kertoa. Isä oli persoona. Asuimme Shellin naapurissa. Hietalan Aimo oli omistaja ja hänen jälkeensä Keto-Tokoin Mauri.

Tyyli oli se, että isälle tankattiin auto palveluna. Hän istua tökötti autossa kuskin paikalla. Ja lähti kun oli tankattu. Ei maksanut. Äiti maksoi, kun kävi taikka jos oli mukana niin heti.

Shellille vaihtui omistaja. Fordellin Rainer ei tiennyt tyyliä. Isä tankkasi ja lähti. Rainerille hätä, että poliisi, poliisi. ”Nikke” tiesi tyylin. Ei poliisia, kohta tulee nutturapäinen maksaja. Ja niin tuli, polkupyörällä. Ei tarvittu poliisia. Sittemmin eläkeläisenä isä muutti tyyliä, vähän.

Isäni kuoltua mietin pari kertaa pitäisikö poistaa puhelimestani ”Isä ja äiti” kohdasta tuo isä. En ole poistanut. Kun äiti vastaa niin kuulen myös isän kuulumiset. He olivat pari, isä ja äiti.

Pitkänperjantain tummiin sävyihin tämä tarina tuli mieleeni. Kohtaloni on luottaa Ristin ihmeeseen, ilman Ristin armoa ei olisi elämää. "Herra Jeesus verellänsä".

Sitä kohti kulkiessa mietin – onkohan ”isä” kenenkään puhelimen osoiteluettelossa. Toivotaan. Sitten sen huomaa kun sitä ei ole.

tuomo