20. maalis, 2017

Rippikoulusa "piereskelyä"

Täsä ko on viime viikkoina tullu oltua taas juhulimasa nuita rippikoululaisten konfirmointeja soittain, laulain ja välistä vain vierestä kahtellen, niin mielehen tulee oma rippikouluaika Lohtajalla joskus 1960-luvun lopulla, 1954 ko oon syntynny. Ei siihen aikahan ollu mitään leirejä vaan sitä käytihin pitemmän kaavan mukahan koulun jäläkehen ja osa sitte tiivihimmin muistaakseni kesällä. Konfirmaatio oli kesällä ja se oli sitte juhulavampi tilaisuus ko meitä oli aika palijo. Nyt näitä on ainaki meillä Ylivieskasa ripoteltu sen seittemähän ryhymähän. Tästäpä tuliki mieleheni täsä pari viikkua sitte ripelle päässehestä ryhymästä, joka oli enimmäkseen fiksua porukkaa mutta ei niin etteikö yks "moukka" mahu joukkohon. Seurasin siittä suntion penkiltä viulu sylisä rippilasten ehtoollista, hiki nousi ohtahan ja meinasin nousta ylös. Siinä tämä "moukka" pilas monen juhulan ko papilta kovaäänisesti viinin saatuahan vaati lisää ja heilutti pikaria, raapi päätä ja "muniansa". Oli siinä pitelemistä.

Sopi siihen meijänki aikahan aina yhtä jos toista. Rippikoulua käytihin siinä vanahasa meijän kojin vieresä ollehesa seurakuntatalosa. Nyt taitaa olla viimeks ollu veneveistämönä ja Lukkarilan Tapio taitaa asua siinä meijän "lättäkatosa", joka ei ookkaan enää lättänä. Oli kiintiät puupenkit ja meitä "ripitettäviä" oli melekosesti puolillehen sitä salia. Kauppisen Tauno, Haatajan Heikki ja isä-Eskohan se enimmäksehen meitä opetti, taisi käyä myös diakonissa pitämäsä jonku tunnin.
Isä piti jöön isolla äänellä ja Kauppinen vähä hilijasemmalla "no pojat" -tyylillä. Mun vieresä istu serkkupoika Rauno, joka hänki on jo pitkähän ollu tuonilmaisissa. Raunolla oli paha tapa piereskellä millon misäki. Tiesin "tauin", ko oli tullu kuultua millon lipunnostosa ja millon misäki. Eikä tullu vahingosa vaan ihan tahallahan. Siinä pitkällä puupenkillähän se käytävänpuolipaikalla pärähti komiasti, ko Rauno otti ja päästi. Rovasti tuumas, että "no pojat" ja jatko, "jos ei saa rippikoulua läpi niin ei pääse naimisihin". En minä tiä miten tuo tähän kuulu mutta tuntu jotenki aiheelliselta huomautukselta siinä "ihimisen henkien puhumisen hajun" ympäröimäsä tilasa. Ja pitäähän seki myöntää, että tuosa iäsä sitä jo vähä tuli kahtottua "sillä silimällä".
Rippikoulusta on mulla palijo jäänny mielehen Kauppisen meille antamia ohojeheja ja lauseita. "Ihminen sä houkka milloin opit sen, vaik haudataankin toukka niin nousee perhonen" oli Kauppisen meille antama elämänkuva. Se liitty Raamatun lausehesen Johanneksen ilmestyksestä luvusta 3 jae 11, "minä tulen pian; pidä, mitä sinulla on, ettei kukaan ottaisi sinun kruunuasi". Minusta hieno kuvaus elämän tarkotuksesta ja tärkeimmästä täsä ajasa. Toinen tämmönen elämän viisaus oli rovastin ajatus, "ihmisen heikkous on Jumalan paras tilaisuus". Viisahasti sanottu.

Ihte konfirmaatiotilaisuuesa ei olis tullu mielehenkään heilutella pikaria. Muistan ko kävin eelisenä "yönä", aivan - siis myöhällä, parturisa naapurin Silventoisen Seijalla. Sain kuulla uutisen. Seija tuumas, että sinusta tulee musta tukkanen ko siihen rippikouluikähän olin ollu liehuvalettinen, vaaliahiuksinen pojan koltiainen. Löysi mustan kiharan hiuksen päästä, ja tummatukkanen minusta tuli. Nyt on taas enempi harmaanvaalia, lapseks jällehen. Tuosta tukanleikkuusta se jännitys sitte alako tiivistyhyn niin, että aamulla piti aika monta kertaa soittaa ennen kirkkohon lähtyä pianolla "nyt ylös sieluni" -virsi. Taisi poika tietää, että nyt on totinen paikka.
No, ripille pääsin ja Rauno kans. Kumpiki aikanahan sai "akanki", naimisisaki on tullu oltua oikein opin kans. Semmosta se on elämä ja sen varsitiet. Nyt mennähän loppukaartehen loppupuolta ja ootellahan sitä kirimaalia. Rauno on kirkkomaasa, Kauppinen ja isäki. Semmosta se on.

Tämä nyt tuli mielehen ko kuuntelin isä-Eskon meillä laulattamaa rippikouluvirttä, "on meillä aarre verraton" ja toisena "tule Jeesus ja siunaa lastas".

tuomo