20. maalis, 2017

Siittä on jo kolome vuotta

Kävin äiti muoria jututtamasa Kannuksesa. Oli mulla omaki "lehemä ojasa" eli tiesin isän nuottien joukosa olevan Bachin nuotin, jota ajattelin soitella ja jakaa oppilahille kans. Nuotti löyty, mikskäs ei. Kaappi osui kerralla kohillehen, nuottipinoki oli oikia mistä aloin niitten satojen nuottien joukosta hakia, mitä perinnöks meille jäi. Riittää soittamista.

Helinä ja Kaisaki oli paikalla "jäläkikasvunsa" kera. Olipa mukava nähä. Tuli taas parannettua kummasti maailmaa ja samalla pikasesti kokeilin oliko pianonvirittäjä saannu "mitään aikaseks" - olipa tietenki, en kyllä epäillykkään. Ibach oli taas "virkiämmäsä virehesä".

Äitin kans siinä tuli puheeks ajankohta kolomen vuojen takaa. Isällä oli elonpäiviä pari viikkoa vielä jälijellä ja viimeset kotona vietetyt hetket oli käsillä. Ei sitä sillon niin tullu ajatelleheks. 
Oli kiva muistella aikaa Lohtajalla ja näitä päiviä Kannuksesa. Lohtolaisen Pelttarilla kasvannehen pojan taival on muuten ollu aikamoinen. Kotona harmooni, eikä oikein suopiaa suhtautumista asiahan. Enempi vain vilijelijää toivottihin. Otto-Eemeli oli toista mieltä. Pantihin paperit Kokkolasta kohti Viipurin musiikkiopistua ja Lahtia. Lahtehen isän tie ensiks vei ja sieltä sitte Akatemiahan kanttorin oppihin.

Kaisa kaivoi isän opintotoistukset esille, ja täytyy sanoa, että ihime "ukkohan" hän oli. "Erittäin kiitettävä" oli aika monen Akatemian kurssin kohdalla. Priimus kurssillaan, niinkö mulle viimesinä elinpäivinähän asian kerto. Urkuparvet oli auki joka suuntahan valittavaksi asti mutta Lohtaja veti pitemmän korren. Ei tullu "helsingin herraa eikä maailman kansalaista", äiti oli etelähän muutosta ja enemmästä urasta tuumannu, että "sinä lupasit, että tuut Lohtajalle" - niin myös tuli ja hyvä niin. Semmosia ne on "akat", aina sanomasa kaapin paikan ja viimesen sanan.

Äitille kiitos, sain maailman parahan kotipaikan elettäväksi. Elämälle evähät, jotka on kantannu vaikiammatki notkot nousta.

Siittä on jo kolome vuotta. Muisto ei sammu ja näitä muisteluja, enemmän henkilökohtasia ei voi unohtaa. Ei kaikki läheskään aina siliää ja suoraa ollu meiän suhtehesa mutta maailman paras isä. 
Nyt on laulajat parempia eikä tartte opettaa nuotteja. Ihailemas, hyvän ystäväs, Sulo Saaritsin kans laulakaa sydämmenne kyllyyestä.

Enempi henkilökohtasta tuli mielehen tällä kertaa. Voi olla, että syystäki. Oman elämän takakaarre on vähintähänki takana ja loppusuora häämöttää.

Puhelimen numeroitten joukosa on vieläki isän ja äitin numero rinnan, en taia poistaakkaan. Äiti vastaa, tiän ja ymmärrän - isä kuulee, kuvittelen.

Semmosta se on mailman meno.

tuomo