20. maalis, 2017

Suutarin Vilho ja "paskalahen" haju

Ei minusta miestä oo oikein tullu millonkaan mutta jotain miehekästä sitä on joskus tullu saatua eli molskihousut. Tämä tuli mielehen ko kahtelin tuosa vanahaa filiminpätkää, josa Eemeli sano "oho" ja oli oikiat molskihousut, oli perspaikatki. Semmoset vähä karkiammat, kai enempi huonosorttista puuvilla, jotka kutitti vähäaikaa ko laitto jalakahan. Niisä oli henkselinnapitki valamihina, Vaikka ei mulla semmosia henkseleitä niihin ollu. Siihen aikahan oli jokasella "inka olkaimet", pantihin liitinkihin semmosella pyykkipojan tapasella systeemillä kiinni. Usiasti aukesivat ja rättäs suoraa aina tietenki leukahan. Molskihousut minä jotenki yhistän pussihousuhin, oli vähä samantyyliset. Komiat ne ainaki oli, ostan jos jostaki löyän, vaikka vaimo kyllä uhkas olla tuntemata, jos moiset kapistukset jalakahani laitan. Saas nähä kehtaako, vielä laitan nimittäin.

Pussihousuista tuli mielehen suutarin Vilho, joka oli semmonen rauhallisen sorttinen äijän köriläs kalarannan tien varresa semmosesa piehehkösä mökisä. Minusta sielä pihan perän verstaasa oli aivan huumaavan hyvä haju. Nahkaliima kai se etupääsä haisi. Kävin kerran jos toisenki. Korijas meille monenmoiset kerrat kenkiä, vaihto monohin uusia pohojia. Jos saappahise tuli oikein komia välämä, niin Vilho ne korias nahkapaikalla. Sielä verstaalla oli mukava istua rauhottumasa. Usiasti käytihin terotuttahan luistimiaki Vilholla. Muistaakseni suutarilla oli aina nahkaessu päällä, pussihousut ja nahkasaappahat jalasa. Niin ja taisi olla mynstykki suusa, siittä en oo aivan varma.

Erkkilän puuastiatehtahalla oli kans semmonen hyvä haju. Sinne meno tiesi vain pikkusta selekäsaunaa ensin. Ylehensä nimittäin retken tarkotus oli korijuuttaa poikki menny suksi. Aina vahingosa tietenki katkennu vaikka totuushan on se, että hypittihin niillä Jukkolan sahan sahajauhokasojen päältä, poikkihan ne josaki vaiheesa aina meni. Sielä oli semmonen puun hieno haju, sekä sahalla että puuastiatehtahalla. 
Varmasti nykysin sanottas epätervehelliseks sen aikasta sahaa sekä suutarinverstasta ja puuastiatehasta. 
Myöhemmin, ko isä osti auton vuonna 1963, meijän sukset korijattihin Himangalla äitin setän, Toivon pajalla. Toivo oli Lohtajallaki keskikoulusa ollehen, jo tuonilmaisiin poistuneen Keskipohjanmaa-lehen urheilutoimittajan, Keski-Petäjän Juhanin isä. Toivo teki suksia ja venehiä himankolaisille. Niin ja viuluja tietenki kans. Oli niistä aina kiinnostunnu eli toi Venäjän puolelta sojastaki pari viulua, joita soitetahan tänä päivänäki. Välikannuksesa on Ranta-Pitkäsen Vilijolla toinen.

Nuista hajuista tuli mielehen ko muutettihin kirkolle autonostovuonna eli 1963. Tien toisella puolen, Mattilanmäen ja meijän välisä oli "paskalaheks" sanottu ruohittunnu, entisen Pappilanjärven kuivattu pohoja. Kuivausoja meni sielä enempi Mattilan puoleisesa osasa. Se oli sen verta leviä, että sinne sopi öykki. Ihte semmonen tehtihin ja kannettihin ojahan, meillä oli jo Furuluojosa semmonen öykki käytösä ko oli kans veto-oja, josa oli aina vettä. Se on semmonen lähes kanttinen ruuhi, pikkusen huono suunnasa kulukija mutta jotenki sillä meni etehenpäin. En tiä, Lestijoen varrella Tuunalasa, Tokolan kosken rannalla syntynnyttä vesi veti aina puolehensa.
"Paskalahtehen" palatakseni, niin sitä ei nimetty turhaa. Kyllä sielä ihan oikia ihmisjätöstä killu ja vessapaperin palasia. En minä tiä mistä tuli mutta merta ja Lohtajan jokia kohti ne pikku hilijaa meni. Eihän sitä osattu pikkupoikana ihimetellä. Oli kiva vain "souella" vaikka joskus voi olla, että siinä rapasesa hetteikösä ja ojasa luputesa saatto ottaa vähä hajua. Talavella lahti oli meijän luistinratana. Aina sieltä löyty lätäkkö aurattavaks, taikka sitte sieltä ojasta.

Miehisyyestäni ko alotin niin yks mitta oli oma reppu. Semmosen sain ko lähin kansakoulun ensimmäiselle luokalle, äiti oli ostannu jenkkirepun. Ei ollu mitään sivutaskuja vaan semmonen ihtestähän sulukeutuva ko nakkas repun selekähän, kantohihinat veti repunsuun kiinni. Sen kans sitä tuli kaveerattua usiampi päivä vuojesta 1961 Erkkiperän kansakolusa, josa opettajana oli se ihastukseni eli Alikoski. Nätti taikka komia, miten vain.
No on täsä jo sen verta, että joskus toiste lisää, jos jaksaa ja vihtii.

tuomo