20. maalis, 2017

Kirkkomuistoni Ylivieskan kirkon raunioilla

Muutin Ylivieskaan vuonna 1986. Minut vihittiin Suvannon kappelissa silloiseen avioliittoon, joka sittemmin purkautui jo vuonna 1991. Alkoi korpitaival maan päällä kohden helvettiä.

Kodin perintönä olin saanut uskon siemenen ja kiinteän seurakuntayhteyden, olihan isäni kanttorina Lohtajalla ja Kannuksessa yhteensä 43 vuotta. Olin urkuparven kasvatti, jumalanpalveluksen kaava tuli pienelle pojalle tutuksi urkupöydän äärestä. Isäni järjesti, että sain osallistua. Siitä sain palvelemisen kutsun Luojaltani. Hukkasin tuon kutsun vuosiksi mutta nyttemmin sen olen saanut kokea sitäkin voimakkaammin.

Kun avioero, konkurssi ja sitä seuranneet erilaiset oikeudenkäynnit painoivat mieltä ja menetin taloni, asuntoni, olin asunnoton niin turvauduin lääkkeeseen turruttaa elämäni viinalla. Siitä olen Luojalleni kiitollinen, että varsinaista viinanhimoa minuun ei ole liimattuna, joka kerta juomiseen piti oikeasti ryhtyä. Kuljeskelin ylivieskalaisia katuja pyöräillen, joka sekin loppui kun pyörä varastettiin. Sain ystäväni avustuksella, josta olen suuresti kiitollinen, vuokrattua asunnon. Aloin elää, kunnes sain päälleni suunnattoman määrän velkoja ja minua syytettiin ties mistä. Olin yhteiskunnan hylkiö vailla mahdollisuutta huolehtia itsestäni. Olin kokonaan muiden armollisuuden varassa. 
Laulelin virsiä ja ahmin hengellistä- ja luontokirjallisuutta. Olin kirjaston vakioasiakas. Seurakuntaan en kehdannut ottaa kontaktia.

Kuinka ollakaan tapasin nykyisen vaimoni ja monenlaisten vaikeuksien saattelemana muutimme saman katon alle. Olimme aikeissa solmia avioliiton jo 1990- luvun puolella. Papin vastaus lamaannutti, eronnutta ei vihitä. Siis minua ei vihitä, Asta ei ollut koskaan ollut naimisissa. Avioon meidät vihittiin vasta vuonna 2013, Veli-Matti Linnanmäki toimi vihkipappina. ”Vellu” naapurina tuli tutuksi Valtakadulta.

Viikottain jumalanpalveluksen aikaan hakeuduin Ylivieskan kirkon vieressä olleelle penkille kuuntelemaan ulkokaiuttimesta jumalanpalveluksen, mukanani kaikki nämä kokemukset seurakunnasta ja elämästä. Katuvana ja maahanpoljettuna se lohdutti. Ohitseni käveli joka kerta suntio tervehtien. ”Kesä-kerttu” eli suntio Kerttu Korte vaihtoi aina muutaman sanan. Eräänä kesäisenä päivänä hän totesi, että tunnen sinut ja tiedän kuka olet. Miksikäs ei tuntisi. Kerttu otti olkapäästä kiinni, istui hetkeksi viereeni ja sanoi, sinulle on paikka urkuparvella ja tuolla kirkon penkissä. Saat itse valita. Luoja oli lähettänyt enkelin vierelleni, ajattelin. Minua oli kuultu.  Seuraavana sunnuntaina menin taas kauniiseen kesäiseen auringonpaisteeseen istumaan samalle penkille. Kerttu tuli viereeni, otti kädestä kiinni ja talutti sisälle todeten, että nuo kaiuttimet vaikenevat, kun tästä ”metelistä” on valitettu. Niin minusta tuli t-paidassani ja shortseissani vakituisen paikan täyttäjä kaikessa mitä Ylivieskan kirkossa tapahtui. Istuin takimmaisen pylvään ikkunan puolella neljännessä penkissä omalla paikallani. Se oli aina vapaa kun kirkkoon menin.

Olikohan kolmantena jumalanpalvelusaamuna, kun menin, niin tiesin, että Veikko Sorvisto soittaa viulua. Soitti vanhan hengellisen tutun laulun. Kanttorina oli Arto Vähäkangas. Rohkaisin itseni ja menin kirkonmenojen jälkeen parvelle Veikolta kysymään saisinko viulua lainaksi. Ei luvannut vaan lupautui sellaisen tekemään. Sittemmin jäi tekemättä, kun minulla ei ollut varaa maksaa sitä hintaa mitä Veikko pyysi. Ostin viuluni kirpputorilta.

Arto Vähäkangas tunsi minut ja sanoi Veikolle, että tämä poika muuten osaa soittaa, on Hirven Eskon poika. ”Poika”, ajattelin, niin toki silloin yli kaksikymmentä vuotta sitten. Arton olin tavannut monet kerrat sekä maakunnallisissa, että muissakin kirkkomusiikkitapahtumissa myös Ylivieskan kirkossa, jossa olin soittanut monta kertaa siinä ”edellisessä elämässäni”. Siinä, jossa Mendelssonin viulukonserttoSibeliuksen viulukonsertto ja muut tulivat tutuiksi. Elin viulunsoitolle, kunnes tapaturmaisesti menetin vasemman käden toimintakykyni pitkäksi aikaa. Yritin soittaa mutta kun puuttui sormista tunto, niin ei siitä mitään tullut. Olin tuohon aikaan Kokkolan konservatoriossa viulunsoitonopettajana ja samalla toimittajana aluksi Lestinjoki-lehdessä ja sittemmin Keskipohjanmaassa. 
Myin kaikki vähänkin viulunsoittoon viittaavan. En kertonut tästä elämäni vaiheesta juuri kenellekään. Asuin tuolloin Kokkolassa Pitkänsillankadulla.

Tuota soittamattomuutta kesti 23 vuotta. Tuo keskustelu Ylivieskan kirkon urkuparvella muutti kokonaan elämäni eväät uudenlaisiksi. Ennuste tuolloin loukatessani oli, että tunto palaa käteesi vähitellen ja sen toimintakyky paranee lähes normaaliksi. Ei ihan niin käynyt mutta 2000-luvun alkupuolella minua vaivasi hetkittäiset tajuttomuuskohtaukset. Oulussa asiaa tutkitiin pitkään, ja syy löytyi ja samalla sanoivat, että he voivat tuota käden toimivuutta, tuntoa avittaa. Niin tekivät eli hyvin helposti saivat muutaman ”pinteen” poistettua, tunto sormiin palasi melkein kokonaan. Vielä on muutama pieni alue, missä tuntoa ei ole mutta niillä ei ole väliä. Sain soiton lahjan takaisin ja lääkkein muukin kremppa on pysynyt loitolla.

Vuodesta 2006 vuoteen 2009 harjoittelin ja soittelin ahkerasti. Yritin ahmia menetettyjä vuosia takaisin. Toukokuussa 2009 soitin kanttori Martti Murtoperälle, että haluaisin soittaa jumalanpalveluksessa. Martti tunsi minut, ja isäni vieläkin paremmin. Hän kutsui 17.5.2009 jumalanpalvelukseen. Myönnän, se urkuparvikokemus oli pelottava ja riemastuttava paluu kotiin. Ylivieskan kirkko aukesi minulle aivan uudenlaisena kotikirkkona. Olin saanut urkuparvinäkymäni takaisin.

Siitä päivästä aina pääsiäiseen 2016, seitsemän vuoden aikana, olen Ylivieskan kirkossa erilaisissa tilaisuuksissa soittanut taikka muutoin esiintynyt, palvellut seurakuntaani yli 90 kertaa, sadoin kirkkomusiikillisin ylistyksen, julistuksen ja rukouksen sanoin ja sävelin.

Viimeisen viikon aikana, ennen kirkkopaloa, palvelin kaksi kertaa. Earth Hour tapahtuman musiikillinen hartaus pimeässä kirkossa oli jotenkin pysäyttävä kokemus. Kanssani tuota tapahtumaa kynttilän valossa toteuttivat pappina Veli-Matti Linnanmäki ja kanttori Eeva Korhonen. Erik Satien Gymnopedie nro 1 jäi mieleeni soimaan pitkään. 
Kaikki päättyi pääsiäisviikon keskiviikon musiikilliseen hartauteen kirkkoherra Timo Määtän ja kanttori Eeva Korhosen kanssa. Viimeinen kirkossa soittamani kappale oli Anton Dvorakin sinfoniasta uuteen maailmaan osa Largo.

Enpä olisi uskonut, että seuraavana lauantaina tuosta kahden tapahtuman ketjusta olen messussa palavan kirkon raunioilla, sankarihautojen äärellä, sinisten valojen vilkkuessa, laulamassa virttä. Tulin rauniomessuun Reisjärven vapaa-ajan asunnoltamme monenmoisin ajatuksin. Kirkko jota ei enää ole, auttoi minut toteuttamaan itseäni, vastaamaan siihen mihin kutsun olen saanut, veisaamaan ja soittamaan ilovirttä ikuisen elämän toivo mielessäni, Jumalan armo eväänäni.

Olen ikuisesti kiitollinen ”kesä-kerttu”, suntio Kerttu Kortteelle. Teit elämästäni uuden, talutit minut sisälle Ylivieskan kirkkoon, jonne koin pääsyni estetyksi. Paljon olen saanut seurakunnan diakonialta, tilaisuuksista seurakunnassa ja sen liepeillä.

Ylivieskan kirkko oli ja on kotikirkkoni, tätä seurakuntaani ja Kristuksen kirkkoa haluan palvella Luojani minulle antamin lahjoin.

”Nyt vielä etehesi, oi Jeesus polvistun. Sun siunauksehesi, ja armoos sulkeun.” 
(virsi 309)

Tuomo Hirvi