Minun tarinani

28. touko, 2020

Kun tuonne ulos näin varhaisena aamuntunteina katselee niin tämä Toivo Kuulan virsi tulee eittämättä mieleen, "On kaunis synnyinmaamme".

Tämäkin Wäinö Havaksen ja Niilo Rauhalan teksti sekä hyvin isänmaallisen Toivo Kuulan sävel on mitä parhainta saarnaa tähän päivään. Siinä saarnassa kiitos ja kiitollisuus ovat päällimmäisenä meille muistuttamassa kaikesta hyvästä mutta myös vastuustamme tässä ajassa. Leipää on oltava tarjota jokaisen ihmisen pöytään. Kylvämisen ja kyntämisen opit päätöksenteossa tuppaavat unohtumaan hyvin usein.

Meidän pitää myös suojella luontoa pitäen mielessä sen, että Luoja loi meidät paljon vartijaksi. "Katsokaa taivaan lintuja eivät he kylvä eivätkä niitä" ei ole kehoitus olla laiskana ja toimettomana vaan se johtaa meidät työhön toinen toistemme, luonnon ja ympäristömme hyväksi.

Elämme rikkaassa kristillisen perinteen maassa ja sitä meidän tulisi vaalia ja varjella. Onko niin että tämä tuppaa olemaan joskus liian toisarvoinen asia.

Kristuksessa on armo meidän jokaisen osaksi annettu ja sitä tarjoan tälle aamulle tämän virren myötä - annathan taivaassasi sen suven autuaan, kun, Herra, lapsiasi käyt maasta noutamaan.

"On kaunis synnyinmaamme,
maat, metsät, järvet sen.
Me Luojan töitä saamme
katsella kiittäen.
Taas lauhat tuulet soittaa
urkuja hongiston
ja Herraa kunnioittaa,
hän kaiken luoja on.

Oi kuulautta taivaan,
ei yötä ollenkaan!
Luot, Herra, työhön, vaivaan
katseesi laupiaan.
Näin siunaat kylvötyömme
ja korjuun kypsän suot,
jaat leivän, jonka syömme,
ja mieliin toivon luot.

Maan lapset tunnustamme:
me emme ansainneet
lahjoja vaivallamme,
armosta kaiken teet.
Nyt armon kerjääjinä
me saamme iloita,
helteessä nääntyvinä
huokaamme toivossa.

Annathan taivaassasi
sen suven autuaan,
kun, Herra, lapsiasi
käyt maasta noutamaan.
Nyt kansasi on tuhkaa
päiväsi polttamaa.
Ei siellä syksy uhkaa,
ei sinne talvi saa.

On aurinkona kerran
Karitsa Jumalan,
ja seurakunta Herran
on kirkas morsian.
Ei usvan pilvi peitä
Kristuksen kasvoja,
ei tuskan kyyneleitä
yhdenkään katseessa.

Soi siellä virret toisin
kuin täällä milloinkaan,
kun kasvoin aurinkoisin
me käymme laulamaan.
Ja siksi armon alla
tahdomme vaeltaa,
kun tiellä vaikealla
maan helle uuvuttaa.

Wäinö Havas 1938, pain. 1944. Uud. Niilo Rauhala 1979. Virsikirjaan 1986. | Sävelmä: Toivo Kuula 1918."

tuomo

Tällä musiikkivideolla Esa Ruuttunen & sellistit Jussi Makkonen, Ulla Lampela, Iida-Vilhelmiina Laine ja Matti Makkonen esittävät Toivo Kuulan virren "On kau...
 
Tietoja tästä verkkosivustosta
 
YOUTUBE.COM
 
Tällä musiikkivideolla Esa Ruuttunen & sellistit Jussi Makkonen, Ulla Lampela, Iida-Vilhelmiina Laine ja Matti Makkonen esittävät Toivo Kuulan virren "On kau...
28. touko, 2020

Tämän kauniin aamun virreksi lauloin itsekseni tänne Ylivieskan kotiin tultuani tämän virren 538 "Oi Jeesus lohdutukseni". Näissä vanhojen tuttujen virsien sanoissa on kristityn kaikki toivo kirjoitettu kuten sen Raamattu meille opettaa.

Ihmisen elämä on kipuineen, murheineen ja vaivoineen sittenkin kaunis asia. Ei rahalla onnea osteta eikä se onnea vie kun sen merkityksen oikein ymmärtää. Silti oikein hyvin ymmärrän taloudelliset huolet, olenhan itsekin keskellä niitä joka päivä eikä valoa aina siellä tunnelin päässä näy. Pitää anoa ja rukoilla apua muilta kun omat voimat eivät tahdo riittää.

Rukoukseen käteni ristin, aamun toivoon itseni laittaen. Taas uusi päivä kaiken muuttaa voi.

Nykyisin pyritään kuvaamaan hengellisten laulujen sanoissa enemmän ihmisten välisiä suhteita. En pidä siitä tavasta. Rakkaus sanaa viljellään muussa kuin Kristuksen antamassa merkityksessä. Se liitetään tunteisiin sen sijaan että olisi oikeasti armon toivo elämästä.

Kristus on ihmisen toivo - aina.

"Oi Jeesus, lohdutukseni
ja autuus, riemu sieluni,
sinulle kiitokseni soi,
kun uuden aamun koitti koi.
Yön yli jälleen suojelit,
vahingot, vaarat karkotit.

Mä kaiken, Jeesus armias,
taas suljen armohuomahas,
niin ruumiini kuin sieluni
ja kotini ja perheeni,
myös lähimmäiset, ystävät
ja päivän työt ja tehtävät.

Taas anna enkeleittesi
turvana olla tielläni.
Suo minun olla valmiina,
jos tänään kohtaa kuolema,
niin etten syntiin nukkuisi,
en kadotukseen hukkuisi.

Mua, Jeesus, auta valvomaan
ja tätä aina muistamaan:
on lyhyt ihmiselämä
ja iäisyys on edessä.
Jo askel riittää siirtämään
tulevaan, toiseen elämään.

Kun voimat riutuu, vähenee,
elämän ehtoo lähenee,
suo, että silloin uskossa
pois nukun tunnon rauhassa.
Sen rauhan kuolemallasi
valmistit itse, Herrani.

Oi Isä, näitä rukoilen
ja turvaan nimeen Jeesuksen.
Korvasi kuulkoot huutoni
ja heikot huokaukseni.
Se sieluni on toivomus
ja sydämeni uskallus.

Mahd. Isak Ervast 1732. Uud. Elias Lönnrot 1870. Virsikirjaan 1886. | Sävelmä: Armas Maasalo 1912"

tuomo

Laulu Ville Kinnunen Urut Johanna Linna Äänitetty Mäntsälän kirkossa 8.2.2020
YOUTUBE.COM
 
Laulu Ville Kinnunen Urut Johanna Linna Äänitetty Mäntsälän kirkossa 8.2.2020
17. touko, 2020

Tähän kaatuneiden muistopäivän iltaan, Suomen lippujen jo poistuttua saloista, haluan tarjota teille minua lohduttavan Anna-Mari Kaskisen tekstin ja Petri Laaksosen sävelen. Kuka ehjänä säilyä voisi, kipu meissä on sammumaton. Lohtu suurin on Jumalalta. Syliin lämpimään tuo itkevän.

En lukeudu Anna-Mari Kaskisen tekstien ylimpiin ystäviin vaan koen hänen runoissaan säröttömyyttä, eikä niistä aina saa mitään otetta. Tässä tekstissä hän on päässyt lähelle sitä ajatusmaailmaa jolle minä elämäni rakennan. Olemme aina vajavaisia. Ei täällä kenellekään mitään erityistä luoda taikka rakenneta eikä mitään saa mukaansa.

Tänään minulta kysyttiin että mitä aiot tehdä taivaassa, armosta sinne minullakin on mahdollisuuteni. Tekoni eivät pitkälle veisi. Pilven reunalla jalkoja heilutellen aika taitais tulla pitkäks. No, minun piti oikeastaan miettiä aika lailla asiaa. Sitähän luvataan, että tapaamme tuttuja. Pitäisin siitä tietenkin kiinni. Mitä muuta niin totesin, että taitaisipa sieluni palata takaisin maan päälle osoittamaan polkua toisella tavalla kuljettavaksi kuin mitä minä olen tehnyt. Kehottaisin nojaamaan turvalliseen olkapäähän ja istumaan Isän syliin.

Ajatus on kiehtova mutta mistäpä minä taivaan tehtäviä tiedän. Ei taivahassa kuolon vaaraa ei kyyneleitä olekaan. Paljon luvattu ja siihen uskotaan.

Kuka ehjänä säilyä voisi on enempi tämän maallisen ajan totuus.

”Kuka ehjänä säilyä voisi,
tätä tietä kun kuljetaan.
Kenen sielussa puhtaana soisi,
sävel kirkkaalla soinnullaan.
Sama kohtalo meitä hiertää,
sama taistelu ylitse lyö.
Rakkaat ihmisen jokainen kiertää,
kunnes vastassa on pitkä yö.

Niin me haurastuimme, kesken matkaa,
iskut sattuivat sisimpään.
Jaloin horjuvin tahdoimme jatkaa,
yhä puhjeta elämään.
Mutta kasvoille jäljet jäivät,
varjo päivin ja öin hämärtää.
Ja me muistamme kaikki ne päivät,
kipu vielä ei voi hellittää.

Tänään etäältä katsomme maata,
jonne murheemme katoaa.
Vaikka silmämme ei nähdä saata,
lepo jossakin odottaa.
Yössä loimuaa hohde liekin,
vasten tuulta se nostaa jo pään.
Kivun kautta jos matkamme viekin,
Kristus lohduttaa lempeydellään.

Kaikki pettymykset, kaikki haavat,
sanat kylmät ja raskaat niin.
Kerran kuihtuvat pois kerran saavat,
laulut puhjeta korkeuksiin.
Lohtu suurin on Jumalalla,
kaiken keskellä vaeltaa Hän,
joka voiton tuo rakastamalla.
Syliin lämpimään tuo itkevän.”

tuomo

29. huhti, 2020

Ostin kaupasta vartavasten kalapuikkoja. Muistellakseni ja maistellakseni nuoruudenajan muistoja opiskeluajoilta. Nimittäin kalapuikot ja perunamuusi oli suorastaan juhla-ateria.

Semmosia Pirkka-kalapuikkoja ihan ison paketin ko aattelin että saa taas herkutella sitruunan ja perunamuusin kans.

Ei kun antaumuksella iso köntti voita pannulle ja kalapuikkoja puolet paketista. Hetken voissa lilluttuaan uuniin odottamaan. Perunamuusi pannulle paistumaan. Ja taas paljon voita.

Iso lautanen esille, kalapuikot ja perunamuusi lautaselle. Voi silmä puuroon ja kalapuikoille sitruunakylpy.

Makuelämystä odottelen vieläkin. Ei maistunut kala eikä oikein puikotkaan. Vanhasta nahkakinttaasta oli tieten tehty kun ei mitään makua. Ei sitten mitään.

Vai onkohan minusta tullut kranttu.

Tuli mieleeni opiskeluajan halvin lenkkimakkara Helapää. Sitä kun paistoi niin piti olla tarkkana ettei paista liikaa. Sisus suli pannulle alta pois ja jäi vain kuori järsittäväksi jälelle.

Kalapuikoista jäi makuelämys saamata. Loput taian syöttää fasaanille jos en parempaa keksi. Olettaen että kelpaa.

Ei ruoasta sais narista mutta nyt oli niin huono kokemus, että ei oikein tiä mitä sanois.

Tapanani on jossain vaiheessa päivää tutustua kirkollisiin sanomisiin. Pitkästä aikaa löysin emeritus arkkipiispa Kari Mäkisen tekstin. Ei hän tapansa mukaan sanaakaan mistään hengellisestä puhunut vaan koronaan liittyen kiitteli, kannusti ja toivoi, ”Kiitos että jaksatte”. Ei hassummin lausuttu mutta olisin kuvitellut miettivän edes vähäisessä määrin uskon ja hengellisyyden merkitystä tällaisessa ajassa. Ehkäpä blogi oli sopimaton tällaiseen.

Kuuluu ajan henkeen kirkossa olla hiljaa kirkollisesta lahjasta, elämästä ja toivosta Kristuksessa.

Siksipä minäkin vaikenen. Nuilla kalapuikoilla ei elä eivätkä ne tarjonneet makuelämystä. Vielä kun sais jostakin Helapää lenkin niin sekin elämys tulisi testattua.

tuomo

14. huhti, 2020

Mäki-Petäjän Hermannin ja Santran monilapsisesta katraasta on elossa tässä ajassa enää kolme.

Äitini Helvi, kummitätini Laila ja tätini Heli.

Äitini on täysin vielä tässä ajassa kiinni.

Tätini Heli elää ihan omaa mielikuvitusmaailmaansa. Hän kertoi minulle mm, että edellisenä yönä siihen hänen palvelukotinsa huoneen ikkunan eteen laskeutui avaruusalus. Kysyin että minkänäkönen se oli. ”No semmonen sikarinmuotonen lautanen”, jatkoin, että ”et sitten lähtenny kyytille”. Meni yleensä heleästi naureskeleva Heli vähän vakavammaksi eikä jatkanut juttua enempää.

Kummitätini Lailan ajatuksista ei saa selvää kun hän ei oikein pysty enää ilmaisemaan itseään. Kun olen käynyt tapaamassa niin katselee suurilla silmillään, kun kysyy että tunnetko.

Tämä tuli mieleeni näitä kolmea sisarusta miettiessäni, että elävät tätä samaa maailmaa jokainen mutta silti kokevat sen täysin omassa maailmassaan.

Tällaisia me Luojan luomat olemme. Ihmisiä omissa maailmoissamme.

Mitä tällä haluan sanoa niin sen, että eivät nämä uskonnollinen taikka uskon luoma maailma, ateistin maailma, taikka mikä tahansa mielikuvituksellinen maailmanlopun aate tämän elämän sisällöksi niin kamalan kaukana ole toinen toisistaan. Jokainen päätyy isossa kuvassa samaan päätelmään, ruumis kohtasi hengen tässä ajassa syystä taikka toisesta, se mihin päädytään on hengen ja ruumiin erottaminen toinen toisistaan kuolemassa. Sen lopun ajatuksista näissä kaikissa on kysymys.

Kolme sisarusta, Hermannin ja Santran lasta, elävät maailmoissaan vaikka korona jyllää ja maailmassa luodaan uusia teorioita tuhoksemme. Muut näistä sisäruksista ovat siirtyneet tuonilmaisiin ja heidänkin uskomme vahvasti elävän ”hengessä mukana”. Vai onko sekin vain lodullinen ajatus omalle kuolemallemme.

Onko niillä teorioilla niin kamalan suurta merkitystä. Tässä vaiheessa viimeistään herää kysymys, kuolikohan Pentti Linkola onnellisena. Hän lienee yksi ainoita, joka eli kuin opetti.

Ei suurimerkityksellinen kysymys mutta kysymys kuitenkin.

tuomo 

Provided to YouTube by Believe SAS Oi isä, vanhuudessa · Matti Lehtinen Hartaita lauluja ℗ Finlandia Classics Released on: 2013-01-01 Author: Simo Korpela Co...